Kymmenen kilon kurimus

Myönnetään, en ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Viimeinen lässähtänyt laihdutuskuuri (en pidä tuosta sanasta.) loppui kuin kuuluisa kanan lento ja luovutin totaalisesti. Ja niin loppui myös kirjoitusinto. Olkoon koko paska, en halunnut enää nähdään vanhoja postauksia enkä nähdä omaa saamattomuuttani. Hävetti ja hävettää edelleen; ei tosin enää niin paljon sillä palautin postaukset julkisiksi. Ne ovat kuitenkin osia matkasta, niitä joista on opittu. "Ei näin."- voisi olla se oppi. Kauhealla tohinalla projekti alkuun ja sitten ei jaksakaan kun motivaatiota ei enään ole. Kun innostus loppui, loppui kaikki. En ajatellut että miten jatkumo saadaan pysymään myös silloin kun ei tunnu motivoituneelta ja kaikkivoipalta. Vastaus on, rutiineilla ja pienillä muutoksilla kerrallaan jotta ne pysyvät helposti myös silloin kun kaikki on perseestä. Aina ei voi olla ihan hirveä draivi päällä, se että sitä ei ole, on ihan inhimillistä eikä siinä ole mitään hävettävää. Tässä sitä ollaan.

En edes muista koska viimeksi olen käynyt vaa'alla. Tänään kuitenkin sain itseni sille houkuteltua ja voihan sen arvata että tulos ei nyt varsinaisesti mieltä ylentänyt, mutta ei nyt yllättänytkään. Paino ei itselleni ole niin tärkeä tavoite, enemmän olen innostunut siitä miten paljon paremmin voi ja jaksaa kun on vähän vähemmän ylimääräistä massaa ympärillä. Jo ihan niinkin yksinkertainen ja essentiaali asia kun hengittäminen on helpompaa. Puhumattakaan siitä että pitäisi liikkua reippaasti ja happea olisi hyvä saada keuhkojen täydeltä. Lihominen on pirullista, sitä pikkuhiljaa sopeutuu siihen että on pikkuisen pullukka. Niin kauan kun vaatteet, jopa ne löysimmätkin mahtuvat päälle ilman että olo on kuin kinkkurullalla, asian voi vielä sivuuttaa jotenkin. Tai kieltää, taputella, uskotella itselleen että äkkiäkös pari kiloa saa pois. Ja sitten sujuvasti unohtaa koko jutun ja jatkaa samaan malliin kunnes huomaa että vaatteet eivät kertakaikkiaan mahdu päälle.  Isoin juttu on se että

Kyllä minä sen tiesin että olen lihonut. Jokainen tuskailu vaatteiden kanssa ja puristavan housun kauluksen päällä röllöttävä ihramakkara huusi totuutta päin naamaa. En uskaltanut katsoa peiliin, otin kiireesti kaapista päälleni jotain joka ei purista, kuten leggingsit ja A-linjaisen mekon tai tunikan jotta totuus olisi taas mukavasti piilotettu. Totuus koko komeudessaan paljastui vasta kun mittasin vyötärön ympärysmittani ja sanottakoon että se oli suuri järkytys ja sysäys alkaa tekemään asialle jotain. Ensi paniikissa ajattelin että nyt aloitetaan sellainen kitukuuri että veri ikenistä tirisee mutta tiedän jo ennestään että se ei kauas kanna. Kilot tulevat takaisin ja koen jälleen epäonnistuneeni. Sitten ollaan taas samassa pisteessä kuin nyt. Piilottelemassa totuutta itseltäni ja työntämässä päätä pensaaseen ettei vaan tarvitse kohdata itseään. Uskon että tieto ja tietoisuus on avain pysyvään muutokseen. Löysin netistä hyviä oppaita, joiden kaikkien pääsanoma on että pieniä muutoksi

Olen kesälomalla. Ollut jo kolmisen viikkoa ja tänään todettuani etten saanut ahdettua vaellushousuja (edes niitä isoimpia) päälleni, aloin etsiä uusia. Löysikin kivoja malleja Luhdalta ja aprikoidessani kokoa päädyin mittaamaan vyötärön ympärysmittani.  Pyhä Jysäys ja Turusen pyssyt, 90cm! En olisi uskonut että tässä on käynyt näin että olen virallisesti, perkele, vyötärölihava. Miten hitossa tuo on noin paisunut? Hormonit? Alkoholi? Herkuttelu? Annoskoot? Väärä annostus ja ajoitus? Liian vähäinen liikunta? Vai kaikki yhdessä? Oli miten oli, nyt ollaan siinä pisteessä että on pakko alkaa tekemään asialle jotain jo ihan terveydenkin kannalta. Damn. Olen periaatteessa suht aktiivinen, arkiliikuntaa tulee paljon jo työmatkalla kun kuljen fillarilla duuniin, mutta olen kieltämättä perso herkuille ja annoskoot ovat karanneet käsistä. Kesällä on tullut lisäksi tissutettua turhan paljon, se myönnetään. Taidan olla myös aika mukavuudenhaluinen. Kukapa ei olisi. Mutta selitykset sikseen. Synni

 Viimeinen postaus jäi lauseeseen, mitä minulle kuuluu? Jäin pohtimaan tätä ja huomasin että minulla on jatkuva "vastustaminen" päällä, liittyen niin terveempiin elämäntapoihin kuin muuhunkin elämään. Jotenkin tuntuu että sitä koetaa pakottaa itseään tekemään asioita ja valintoja vaikka ei oikeastaan edes tiedä miksi ja onko siihen haluakaan. Sitä elää elämäänsä ja ohaa itseään automaatilla tiettyihin uomiin, koska niin kuuluu tehdä. Ja pakottamallahan ei yleensä hyvä heilu. Eli mitä minulle kuuluu, on jatkuvaa suorittamista ehdoilla jotka olen itselleni ladellut ilman että olen oikeastaan pohtinut sen mielekkyyttä tai mistä nämä ehdot tulevat. Nykypäivänä kuuluu näyttää siltä ja tältä, tehdä niin  ja niin paljon töitä, vapaa-ajalla olla ensiluokkainen kaikessa siinä mitä tekee. Ei ihme että koko homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa jos löysää ei ole missään kohti. Sitten sitä kokee repsahtavansa ja olevansa jollain tapaa huono ja kelvoton pään ottaessa "pakkolomaa"

Suureen ääneen täällä julistin vieväni Superdieetin loppuun mutta täytyy nyt todeta että pieleen meni. Vaa'alla en ole käynytkään viimeiseen  kuukauteen, en yksinkertaisesti ole uskaltanut. Voin todeta jälleen astuneeni ihan omaan ansaani kuvitellen että tässä olisi joku valmiiksi pureskeltu keino hoitaa painonpudotusurakka kotiin ilman että joudun suuremmin tutustumaan siihen että miksi kroppa on rasvaa kerännyt.  Jälleen yhden pettymykseen päättyneen uhoamisen jälkeen joudun katsomaan kivualiaaseen menneisyyteen ja toteamaan että jep. Tunnesyöntiähän se siellä taustalla on. Toipumisen tiellä edelleen vakavasta masennuksesta ja burn outista, kehoparka ei missään kohti kuitenkaan ole päässyt lepäämään stressikerteestä ja lopputulos on että edelleenkään aineenvaihdunnalla saatikka rasvanpotolla ei ole mahdollisuuksia toimia niinkuin ei-kehollinen minä haluaisin. Ja sitten kun ei homma toimi, ahdistaa ja hupsheijakkaa huomaan taas hoitavani tunnepuolta syömällä enemmän kuin tarpeeksi