Hei, olen Anu, tunnesyöppö ja epäonnistuja!

Suureen ääneen täällä julistin vieväni Superdieetin loppuun mutta täytyy nyt todeta että pieleen meni. Vaa'alla en ole käynytkään viimeiseen  kuukauteen, en yksinkertaisesti ole uskaltanut. Voin todeta jälleen astuneeni ihan omaan ansaani kuvitellen että tässä olisi joku valmiiksi pureskeltu keino hoitaa painonpudotusurakka kotiin ilman että joudun suuremmin tutustumaan siihen että miksi kroppa on rasvaa kerännyt. 

Jälleen yhden pettymykseen päättyneen uhoamisen jälkeen joudun katsomaan kivualiaaseen menneisyyteen ja toteamaan että jep. Tunnesyöntiähän se siellä taustalla on. Toipumisen tiellä edelleen vakavasta masennuksesta ja burn outista, kehoparka ei missään kohti kuitenkaan ole päässyt lepäämään stressikerteestä ja lopputulos on että edelleenkään aineenvaihdunnalla saatikka rasvanpotolla ei ole mahdollisuuksia toimia niinkuin ei-kehollinen minä haluaisin. Ja sitten kun ei homma toimi, ahdistaa ja hupsheijakkaa huomaan taas hoitavani tunnepuolta syömällä enemmän kuin tarpeeksi ja herkuttelemalla viikonloppuna. Ja taas ahdistaa.

Kehonkoostumusongelmani tuntuu olevan tällä hetkellä sekä kehon että mielen epätasapainotilassa. Joten hattu kouraan ja miettimään ongelmaa kokonaisvaltaisemmalta kantilta eikä vanhalla tutulla "Olen läski, pakko laihduttaa, äkkiä joku dieetti kehiin niin kaikki ongelmat häviää!" Olisikin niin helppoa. Tässä kohti lienee fiksumpaa kysyä itseltään että miten minä voin ja mitä minulle kuuluu. Seuraavaksi voi kysyä että mitä voi tehdä (jokin muu kuin pakonomainen itsensä sättiminen ja pakkolaihdutus tai tunnesyöminen) jos jokin on huonosti? 

Vaikka epäonnistuu, se ei tarkoita että kaikki on pilalla. Saattaa olla että ei vaan ole tekemässä oikeita asioita ja löytänyt niitä keinoja joilla saadaan kokonaisuus toimimaan sen sijaan että yrittää muuttaa pelkkää lopputulosta.

Tänään otin ensimmäisen konkreettisen askeleen kohti tasapainoisempaa kokonaisminää. Ajattelen itseäni kehon ja mielen kokonaisuutena, jossa on hyvin monimutkaisia syy-seuraus jatkumoja, en pelkkänä puntarinlukemana tai jenkkakahvana housunkauluksen päällä tai epäonnistujana joka on ikuinen läski. Ajatus kerrallaan siirryn tekoihin, kuten siihen että kirjoitan ajatuksiani ulos mielenpäältä ja annan itselleni aikaa ajatella asioita sellaisina kuin ne ovat, ilman että syyllistän itseäni, muita tai olosuhteita. Syyttely on tässä kohti turhaa, on vain tehty autoomaattiohjauksella huonoja valintoja sen kummemmin ajattelematta ja pysähtymättä kuulostelemaan omaa oloa ja mitä oikeastaan tarvitsen jotta voin hyvin.

Joten. Ennen kuin teen yhtään mitään, kysyn itseltäni: Mitä minulle kuuluu?