Siirry pääsisältöön

Hei, olen Anu, tunnesyöppö ja epäonnistuja!

Suureen ääneen täällä julistin vieväni Superdieetin loppuun mutta täytyy nyt todeta että pieleen meni. Vaa'alla en ole käynytkään viimeiseen  kuukauteen, en yksinkertaisesti ole uskaltanut. Voin todeta jälleen astuneeni ihan omaan ansaani kuvitellen että tässä olisi joku valmiiksi pureskeltu keino hoitaa painonpudotusurakka kotiin ilman että joudun suuremmin tutustumaan siihen että miksi kroppa on rasvaa kerännyt. 

Jälleen yhden pettymykseen päättyneen uhoamisen jälkeen joudun katsomaan kivualiaaseen menneisyyteen ja toteamaan että jep. Tunnesyöntiähän se siellä taustalla on. Toipumisen tiellä edelleen vakavasta masennuksesta ja burn outista, kehoparka ei missään kohti kuitenkaan ole päässyt lepäämään stressikerteestä ja lopputulos on että edelleenkään aineenvaihdunnalla saatikka rasvanpotolla ei ole mahdollisuuksia toimia niinkuin ei-kehollinen minä haluaisin. Ja sitten kun ei homma toimi, ahdistaa ja hupsheijakkaa huomaan taas hoitavani tunnepuolta syömällä enemmän kuin tarpeeksi ja herkuttelemalla viikonloppuna. Ja taas ahdistaa.

Kehonkoostumusongelmani tuntuu olevan tällä hetkellä sekä kehon että mielen epätasapainotilassa. Joten hattu kouraan ja miettimään ongelmaa kokonaisvaltaisemmalta kantilta eikä vanhalla tutulla "Olen läski, pakko laihduttaa, äkkiä joku dieetti kehiin niin kaikki ongelmat häviää!" Olisikin niin helppoa. Tässä kohti lienee fiksumpaa kysyä itseltään että miten minä voin ja mitä minulle kuuluu. Seuraavaksi voi kysyä että mitä voi tehdä (jokin muu kuin pakonomainen itsensä sättiminen ja pakkolaihdutus tai tunnesyöminen) jos jokin on huonosti? 

Vaikka epäonnistuu, se ei tarkoita että kaikki on pilalla. Saattaa olla että ei vaan ole tekemässä oikeita asioita ja löytänyt niitä keinoja joilla saadaan kokonaisuus toimimaan sen sijaan että yrittää muuttaa pelkkää lopputulosta.

Tänään otin ensimmäisen konkreettisen askeleen kohti tasapainoisempaa kokonaisminää. Ajattelen itseäni kehon ja mielen kokonaisuutena, jossa on hyvin monimutkaisia syy-seuraus jatkumoja, en pelkkänä puntarinlukemana tai jenkkakahvana housunkauluksen päällä tai epäonnistujana joka on ikuinen läski. Ajatus kerrallaan siirryn tekoihin, kuten siihen että kirjoitan ajatuksiani ulos mielenpäältä ja annan itselleni aikaa ajatella asioita sellaisina kuin ne ovat, ilman että syyllistän itseäni, muita tai olosuhteita. Syyttely on tässä kohti turhaa, on vain tehty autoomaattiohjauksella huonoja valintoja sen kummemmin ajattelematta ja pysähtymättä kuulostelemaan omaa oloa ja mitä oikeastaan tarvitsen jotta voin hyvin.

Joten. Ennen kuin teen yhtään mitään, kysyn itseltäni: Mitä minulle kuuluu?


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Loman päätteeksi puntarille ja miten aloitan elämäntapamuutokseni?

En edes muista koska viimeksi olen käynyt vaa'alla. Tänään kuitenkin sain itseni sille houkuteltua ja voihan sen arvata että tulos ei nyt varsinaisesti mieltä ylentänyt, mutta ei nyt yllättänytkään. Paino ei itselleni ole niin tärkeä tavoite, enemmän olen innostunut siitä miten paljon paremmin voi ja jaksaa kun on vähän vähemmän ylimääräistä massaa ympärillä. Jo ihan niinkin yksinkertainen ja essentiaali asia kun hengittäminen on helpompaa. Puhumattakaan siitä että pitäisi liikkua reippaasti ja happea olisi hyvä saada keuhkojen täydeltä. Lihominen on pirullista, sitä pikkuhiljaa sopeutuu siihen että on pikkuisen pullukka. Niin kauan kun vaatteet, jopa ne löysimmätkin mahtuvat päälle ilman että olo on kuin kinkkurullalla, asian voi vielä sivuuttaa jotenkin. Tai kieltää, taputella, uskotella itselleen että äkkiäkös pari kiloa saa pois. Ja sitten sujuvasti unohtaa koko jutun ja jatkaa samaan malliin kunnes huomaa että vaatteet eivät kertakaikkiaan mahdu päälle.  Isoin juttu on se että

Wanhat postaukset ja häpeä epäonnistumisesta.

Myönnetään, en ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Viimeinen lässähtänyt laihdutuskuuri (en pidä tuosta sanasta.) loppui kuin kuuluisa kanan lento ja luovutin totaalisesti. Ja niin loppui myös kirjoitusinto. Olkoon koko paska, en halunnut enää nähdään vanhoja postauksia enkä nähdä omaa saamattomuuttani. Hävetti ja hävettää edelleen; ei tosin enää niin paljon sillä palautin postaukset julkisiksi. Ne ovat kuitenkin osia matkasta, niitä joista on opittu. "Ei näin."- voisi olla se oppi. Kauhealla tohinalla projekti alkuun ja sitten ei jaksakaan kun motivaatiota ei enään ole. Kun innostus loppui, loppui kaikki. En ajatellut että miten jatkumo saadaan pysymään myös silloin kun ei tunnu motivoituneelta ja kaikkivoipalta. Vastaus on, rutiineilla ja pienillä muutoksilla kerrallaan jotta ne pysyvät helposti myös silloin kun kaikki on perseestä. Aina ei voi olla ihan hirveä draivi päällä, se että sitä ei ole, on ihan inhimillistä eikä siinä ole mitään hävettävää. Tässä sitä ollaan.

Minäkö vyötärölihava?

Olen kesälomalla. Ollut jo kolmisen viikkoa ja tänään todettuani etten saanut ahdettua vaellushousuja (edes niitä isoimpia) päälleni, aloin etsiä uusia. Löysikin kivoja malleja Luhdalta ja aprikoidessani kokoa päädyin mittaamaan vyötärön ympärysmittani.  Pyhä Jysäys ja Turusen pyssyt, 90cm! En olisi uskonut että tässä on käynyt näin että olen virallisesti, perkele, vyötärölihava. Miten hitossa tuo on noin paisunut? Hormonit? Alkoholi? Herkuttelu? Annoskoot? Väärä annostus ja ajoitus? Liian vähäinen liikunta? Vai kaikki yhdessä? Oli miten oli, nyt ollaan siinä pisteessä että on pakko alkaa tekemään asialle jotain jo ihan terveydenkin kannalta. Damn. Olen periaatteessa suht aktiivinen, arkiliikuntaa tulee paljon jo työmatkalla kun kuljen fillarilla duuniin, mutta olen kieltämättä perso herkuille ja annoskoot ovat karanneet käsistä. Kesällä on tullut lisäksi tissutettua turhan paljon, se myönnetään. Taidan olla myös aika mukavuudenhaluinen. Kukapa ei olisi. Mutta selitykset sikseen. Synni