Tänään oli ensimmäinen aamu ettei ollut enää lämpöä. Nukuin taas 12 tunnin unet ja heräsin yhdentoista aikaan. Nähtävästi edelleen kroppa pinnistelee toipuakseen koronasta, joten en ole siitä ottanut isompaa stressiä; nukutaan mitä tarvitsee, kyllä se tietää mikä on parhaaksi. Uskon vahvasti että unirytmi normalisoituu kun alkaa olla sen aika. Jo aamulla päätin että tänään minä menen ulos vaikka väkisin. Ihan vaan kävelemään ulkoilu- eikä lenkkimielessä, vaikka vaan vartiksi mutta pihalle on päästävä tai seinät kaatuu päälle. Näin sitten tein ja kyllä oli ihanaa saada heiluttaa jalkoja! Mennä paarustin nelisen kilometriä ja nappasin matkan varrelta muutaman kuvan. Ihmeellistä miten paljon voi ilahtua pelkästään siitä että pääsee ulos! Kliseinen lause, mutta terveyttään osaa arvostaa vasta kun sen menettää. Ja kaikkea sitä mitä kropallaan pystyy tekemään, arvostaa vasta sitten kun ei enää syystä tai toisesta pystykään. Innostuin edistymisestä sen verran että kaivoin esille myös kevääl
Tervetuloa mukaan matkalle kohta nelikymppisen naisen itsensä kunnostus projektiin! Täällä tasapainoillaan itsensä hyväksymisen ja itsensä kehittämisen välillä. Ja haaveillaan mahtuvansa samoihin kuteisiin kun kymmenen kiloa ja vuotta sitten.