Siirry pääsisältöön

Kaikki alkaa siitä että uskaltaa myöntää totuuden

Kyllä minä sen tiesin että olen lihonut. Jokainen tuskailu vaatteiden kanssa ja puristavan housun kauluksen päällä röllöttävä ihramakkara huusi totuutta päin naamaa. En uskaltanut katsoa peiliin, otin kiireesti kaapista päälleni jotain joka ei purista, kuten leggingsit ja A-linjaisen mekon tai tunikan jotta totuus olisi taas mukavasti piilotettu.

Totuus koko komeudessaan paljastui vasta kun mittasin vyötärön ympärysmittani ja sanottakoon että se oli suuri järkytys ja sysäys alkaa tekemään asialle jotain. Ensi paniikissa ajattelin että nyt aloitetaan sellainen kitukuuri että veri ikenistä tirisee mutta tiedän jo ennestään että se ei kauas kanna. Kilot tulevat takaisin ja koen jälleen epäonnistuneeni. Sitten ollaan taas samassa pisteessä kuin nyt. Piilottelemassa totuutta itseltäni ja työntämässä päätä pensaaseen ettei vaan tarvitse kohdata itseään.

Uskon että tieto ja tietoisuus on avain pysyvään muutokseen. Löysin netistä hyviä oppaita, joiden kaikkien pääsanoma on että pieniä muutoksia jotka on hallittavissa jolloin ne muuttuvat pikkuhiljaa rutiineiksi. 

Seuraavat kaksi viikkoa opettelen syömään kunnon aamupalan ja lounaan sekä syömään säännöllisesti. IItselläni iso kompastuskivi on iltaan painottuva syöminen, jolloin tulee helposti syötyä liikaa ja liian nopeasti. Tässä kohtaa en edes yritä pienentää annoksia enkä aloita mitään järjetöntä kuntokuuria; liikun sen mikä tuntuu hyvältä ja sillä tavalla mikä on kivaa. 

Tavoitteenani on hyvinvointi ja tasapainoinen olo. Uskon että siinä samalla vyötärön ympärys asettuu kyllä normaalimittoihin ja vatsamakkarat pienentyvät eikä vaatteiden alle tarvitse enää piiloutua.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Loman päätteeksi puntarille ja miten aloitan elämäntapamuutokseni?

En edes muista koska viimeksi olen käynyt vaa'alla. Tänään kuitenkin sain itseni sille houkuteltua ja voihan sen arvata että tulos ei nyt varsinaisesti mieltä ylentänyt, mutta ei nyt yllättänytkään. Paino ei itselleni ole niin tärkeä tavoite, enemmän olen innostunut siitä miten paljon paremmin voi ja jaksaa kun on vähän vähemmän ylimääräistä massaa ympärillä. Jo ihan niinkin yksinkertainen ja essentiaali asia kun hengittäminen on helpompaa. Puhumattakaan siitä että pitäisi liikkua reippaasti ja happea olisi hyvä saada keuhkojen täydeltä. Lihominen on pirullista, sitä pikkuhiljaa sopeutuu siihen että on pikkuisen pullukka. Niin kauan kun vaatteet, jopa ne löysimmätkin mahtuvat päälle ilman että olo on kuin kinkkurullalla, asian voi vielä sivuuttaa jotenkin. Tai kieltää, taputella, uskotella itselleen että äkkiäkös pari kiloa saa pois. Ja sitten sujuvasti unohtaa koko jutun ja jatkaa samaan malliin kunnes huomaa että vaatteet eivät kertakaikkiaan mahdu päälle.  Isoin juttu on se että

Wanhat postaukset ja häpeä epäonnistumisesta.

Myönnetään, en ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Viimeinen lässähtänyt laihdutuskuuri (en pidä tuosta sanasta.) loppui kuin kuuluisa kanan lento ja luovutin totaalisesti. Ja niin loppui myös kirjoitusinto. Olkoon koko paska, en halunnut enää nähdään vanhoja postauksia enkä nähdä omaa saamattomuuttani. Hävetti ja hävettää edelleen; ei tosin enää niin paljon sillä palautin postaukset julkisiksi. Ne ovat kuitenkin osia matkasta, niitä joista on opittu. "Ei näin."- voisi olla se oppi. Kauhealla tohinalla projekti alkuun ja sitten ei jaksakaan kun motivaatiota ei enään ole. Kun innostus loppui, loppui kaikki. En ajatellut että miten jatkumo saadaan pysymään myös silloin kun ei tunnu motivoituneelta ja kaikkivoipalta. Vastaus on, rutiineilla ja pienillä muutoksilla kerrallaan jotta ne pysyvät helposti myös silloin kun kaikki on perseestä. Aina ei voi olla ihan hirveä draivi päällä, se että sitä ei ole, on ihan inhimillistä eikä siinä ole mitään hävettävää. Tässä sitä ollaan.

Minäkö vyötärölihava?

Olen kesälomalla. Ollut jo kolmisen viikkoa ja tänään todettuani etten saanut ahdettua vaellushousuja (edes niitä isoimpia) päälleni, aloin etsiä uusia. Löysikin kivoja malleja Luhdalta ja aprikoidessani kokoa päädyin mittaamaan vyötärön ympärysmittani.  Pyhä Jysäys ja Turusen pyssyt, 90cm! En olisi uskonut että tässä on käynyt näin että olen virallisesti, perkele, vyötärölihava. Miten hitossa tuo on noin paisunut? Hormonit? Alkoholi? Herkuttelu? Annoskoot? Väärä annostus ja ajoitus? Liian vähäinen liikunta? Vai kaikki yhdessä? Oli miten oli, nyt ollaan siinä pisteessä että on pakko alkaa tekemään asialle jotain jo ihan terveydenkin kannalta. Damn. Olen periaatteessa suht aktiivinen, arkiliikuntaa tulee paljon jo työmatkalla kun kuljen fillarilla duuniin, mutta olen kieltämättä perso herkuille ja annoskoot ovat karanneet käsistä. Kesällä on tullut lisäksi tissutettua turhan paljon, se myönnetään. Taidan olla myös aika mukavuudenhaluinen. Kukapa ei olisi. Mutta selitykset sikseen. Synni