Siirry pääsisältöön

Onko tavoitteita järkevää aina asettaa?

 Viimeinen postaus jäi lauseeseen, mitä minulle kuuluu?

Jäin pohtimaan tätä ja huomasin että minulla on jatkuva "vastustaminen" päällä, liittyen niin terveempiin elämäntapoihin kuin muuhunkin elämään. Jotenkin tuntuu että sitä koetaa pakottaa itseään tekemään asioita ja valintoja vaikka ei oikeastaan edes tiedä miksi ja onko siihen haluakaan. Sitä elää elämäänsä ja ohaa itseään automaatilla tiettyihin uomiin, koska niin kuuluu tehdä. Ja pakottamallahan ei yleensä hyvä heilu.

Eli mitä minulle kuuluu, on jatkuvaa suorittamista ehdoilla jotka olen itselleni ladellut ilman että olen oikeastaan pohtinut sen mielekkyyttä tai mistä nämä ehdot tulevat. Nykypäivänä kuuluu näyttää siltä ja tältä, tehdä niin  ja niin paljon töitä, vapaa-ajalla olla ensiluokkainen kaikessa siinä mitä tekee. Ei ihme että koko homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa jos löysää ei ole missään kohti. Sitten sitä kokee repsahtavansa ja olevansa jollain tapaa huono ja kelvoton pään ottaessa "pakkolomaa" suorittamisesta kun ei kykenekään vastaamaan omiin vaatimuksiinsa. 

Helposti kaiken sekasorron ja vaatimusten keskellä unohtaa kuunnella itseään ja vain puskee eteenpäin. Itse huomaan kierrosten nousevan viimeistään siinä kohti kun kivakin tekeminen alkaa tuntua siltä että pitäisi tehdä enemmän ja paremmin. Kuten minulle rakas harrastus, vlogin kuvaaminen. Huomaan ottavani pieniä paineita siitä että saisin enemmän seuraajia ja tilaajia kanavalleni ja koen että tekemäni videot eivät ole riittävän hyviä kun en pääse itselleni asettamiin tavoitteisiin. On suorastaan pelottavan helppoa arvottaa itseään tekemisen kautta ja piiskata itseään jos ei asiat tapahdukaan sillä vauhdilla kun haluaisi, puhumattakaan siitä että tulekin takapakkia.

Lääkkeeksi "pakkosuorittamiseen" olen opetellut vetämään muutaman kerran syvään henkeä ja tietoisesti rauhoittamaan itseäni ja muistutan itselleni lempeästi että elämä soljuu eteenpäin siitä huolimatta vaikka en juuri nyt pääsisikään niihin tavoitteisiin joita itselleni asetan. Tavallaan sovin itseni kanssa että unohdan numeraaliset arvot ja keskityn siihen mikä tuntuu kivalta, eli itse tekeminen. 

Samaa olen soveltanut kehoni kanssa ja kas, se on toiminut. En laske kaloreita, en käy vaa'alla kuin satunnaisesti, liikun niinkuin hyvältä tuntuu oman jaksamisen ja mielentilan mukaan ja syön kun on nälkä, enkä kellon tarkasti niinkuin ennen. Lopputuloksena tässä kohti vaatteet tuntuvat jo hieman väljemmiltä ja mielikin on parempi kun en ota paineita "pitäisi"- osastosta vaan teen pieniä valintoja päivittäin. Keskityn enemmän siihen miltä kroppa ja mieli tuntuu kuin siihen mille se näyttää tai paljonko se painaa. Sillä, paljonko painaa tai mille näyttää ei ole väliä jos jatkuvasti on huono olla nahoissaan ja mieli on matala.

Vetäkäämme henkeä. Kaiken ei tarvitse olla valmista heti ja on ihan ok jos ei aina ole ok. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Loman päätteeksi puntarille ja miten aloitan elämäntapamuutokseni?

En edes muista koska viimeksi olen käynyt vaa'alla. Tänään kuitenkin sain itseni sille houkuteltua ja voihan sen arvata että tulos ei nyt varsinaisesti mieltä ylentänyt, mutta ei nyt yllättänytkään. Paino ei itselleni ole niin tärkeä tavoite, enemmän olen innostunut siitä miten paljon paremmin voi ja jaksaa kun on vähän vähemmän ylimääräistä massaa ympärillä. Jo ihan niinkin yksinkertainen ja essentiaali asia kun hengittäminen on helpompaa. Puhumattakaan siitä että pitäisi liikkua reippaasti ja happea olisi hyvä saada keuhkojen täydeltä. Lihominen on pirullista, sitä pikkuhiljaa sopeutuu siihen että on pikkuisen pullukka. Niin kauan kun vaatteet, jopa ne löysimmätkin mahtuvat päälle ilman että olo on kuin kinkkurullalla, asian voi vielä sivuuttaa jotenkin. Tai kieltää, taputella, uskotella itselleen että äkkiäkös pari kiloa saa pois. Ja sitten sujuvasti unohtaa koko jutun ja jatkaa samaan malliin kunnes huomaa että vaatteet eivät kertakaikkiaan mahdu päälle.  Isoin juttu on se että

Wanhat postaukset ja häpeä epäonnistumisesta.

Myönnetään, en ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Viimeinen lässähtänyt laihdutuskuuri (en pidä tuosta sanasta.) loppui kuin kuuluisa kanan lento ja luovutin totaalisesti. Ja niin loppui myös kirjoitusinto. Olkoon koko paska, en halunnut enää nähdään vanhoja postauksia enkä nähdä omaa saamattomuuttani. Hävetti ja hävettää edelleen; ei tosin enää niin paljon sillä palautin postaukset julkisiksi. Ne ovat kuitenkin osia matkasta, niitä joista on opittu. "Ei näin."- voisi olla se oppi. Kauhealla tohinalla projekti alkuun ja sitten ei jaksakaan kun motivaatiota ei enään ole. Kun innostus loppui, loppui kaikki. En ajatellut että miten jatkumo saadaan pysymään myös silloin kun ei tunnu motivoituneelta ja kaikkivoipalta. Vastaus on, rutiineilla ja pienillä muutoksilla kerrallaan jotta ne pysyvät helposti myös silloin kun kaikki on perseestä. Aina ei voi olla ihan hirveä draivi päällä, se että sitä ei ole, on ihan inhimillistä eikä siinä ole mitään hävettävää. Tässä sitä ollaan.

Minäkö vyötärölihava?

Olen kesälomalla. Ollut jo kolmisen viikkoa ja tänään todettuani etten saanut ahdettua vaellushousuja (edes niitä isoimpia) päälleni, aloin etsiä uusia. Löysikin kivoja malleja Luhdalta ja aprikoidessani kokoa päädyin mittaamaan vyötärön ympärysmittani.  Pyhä Jysäys ja Turusen pyssyt, 90cm! En olisi uskonut että tässä on käynyt näin että olen virallisesti, perkele, vyötärölihava. Miten hitossa tuo on noin paisunut? Hormonit? Alkoholi? Herkuttelu? Annoskoot? Väärä annostus ja ajoitus? Liian vähäinen liikunta? Vai kaikki yhdessä? Oli miten oli, nyt ollaan siinä pisteessä että on pakko alkaa tekemään asialle jotain jo ihan terveydenkin kannalta. Damn. Olen periaatteessa suht aktiivinen, arkiliikuntaa tulee paljon jo työmatkalla kun kuljen fillarilla duuniin, mutta olen kieltämättä perso herkuille ja annoskoot ovat karanneet käsistä. Kesällä on tullut lisäksi tissutettua turhan paljon, se myönnetään. Taidan olla myös aika mukavuudenhaluinen. Kukapa ei olisi. Mutta selitykset sikseen. Synni