Siirry pääsisältöön

Onko blogin kirjoittaminen ja lukeminen terveysteko?

Onko blogin kirjoittaminen ollutta ja mennyttä? Vieläkö näitä luetaan? Tällaista mietin ja ajattelin vähän kirjoittaakin kun ulos ei nyt ole vielä menemistä, viitaten koronapotilaan statukseeni.

Aloitin pari vuotta sitten videoblogin koska tuntui että kirjoitetut blogit ovat menneen talven lumia. Mutta toisaalta tuntuu siltä että ihmisillä on tarve keskittyä muuhunkin kuin videoihin tai kuviin. Kaivataan sitä että aina ei tarvita ääntä tai liikkuvia kohteita. Kirjoitetut sanat ja ajatukset ovat siinä mielessä kivoja että niille voi itse antaa äänen ja käyttää mielikuvitusta; kaikki ei ole valmiiksi pureskeltua ja valmiiksi editoitua.

Toki, vlogissa on omat hyvät puolensa, se on nopeaa viestintää mutta kuulijan tai katsojan kannalta ehkä hieman tylsää; viitaten valmiiksi pureskeltuun sisältöön.

Tälle blogille tuli juuri kymmenen postauksen rajapyykki. Teki mieli kirjoittaa, sillä myös kertojalle tekee ihan hyvää oikeasti pysähtyä miettimään mitä sanoo. Jokainen sana vaatii kuitenkin vähän enemmän aikaa kirjoitettuna kuin puhuttuna. Sillä ajalla saattaa jopa pysähtyä ajattelemaan.

Terveyden näkökulmasta pysähtyminen tekee meille hyvää. Eikä ajattelukaan ole suinkaan pahitteeksi.

Näin ollen uskon, että blogeja tullaan näkemään ja lukemaan jatkossakin, ihmiset kun tuppaavat kyllästyä kulloinkin vallalla olevaan mediaan ja aina etsitään uutta. Uskon että kirjoitettu kieli ja ajatukset ovat sen verran syvällä meissä että ne eivät koskaan katoa.

-Anu-






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Loman päätteeksi puntarille ja miten aloitan elämäntapamuutokseni?

En edes muista koska viimeksi olen käynyt vaa'alla. Tänään kuitenkin sain itseni sille houkuteltua ja voihan sen arvata että tulos ei nyt varsinaisesti mieltä ylentänyt, mutta ei nyt yllättänytkään. Paino ei itselleni ole niin tärkeä tavoite, enemmän olen innostunut siitä miten paljon paremmin voi ja jaksaa kun on vähän vähemmän ylimääräistä massaa ympärillä. Jo ihan niinkin yksinkertainen ja essentiaali asia kun hengittäminen on helpompaa. Puhumattakaan siitä että pitäisi liikkua reippaasti ja happea olisi hyvä saada keuhkojen täydeltä. Lihominen on pirullista, sitä pikkuhiljaa sopeutuu siihen että on pikkuisen pullukka. Niin kauan kun vaatteet, jopa ne löysimmätkin mahtuvat päälle ilman että olo on kuin kinkkurullalla, asian voi vielä sivuuttaa jotenkin. Tai kieltää, taputella, uskotella itselleen että äkkiäkös pari kiloa saa pois. Ja sitten sujuvasti unohtaa koko jutun ja jatkaa samaan malliin kunnes huomaa että vaatteet eivät kertakaikkiaan mahdu päälle.  Isoin juttu on se että

Minäkö vyötärölihava?

Olen kesälomalla. Ollut jo kolmisen viikkoa ja tänään todettuani etten saanut ahdettua vaellushousuja (edes niitä isoimpia) päälleni, aloin etsiä uusia. Löysikin kivoja malleja Luhdalta ja aprikoidessani kokoa päädyin mittaamaan vyötärön ympärysmittani.  Pyhä Jysäys ja Turusen pyssyt, 90cm! En olisi uskonut että tässä on käynyt näin että olen virallisesti, perkele, vyötärölihava. Miten hitossa tuo on noin paisunut? Hormonit? Alkoholi? Herkuttelu? Annoskoot? Väärä annostus ja ajoitus? Liian vähäinen liikunta? Vai kaikki yhdessä? Oli miten oli, nyt ollaan siinä pisteessä että on pakko alkaa tekemään asialle jotain jo ihan terveydenkin kannalta. Damn. Olen periaatteessa suht aktiivinen, arkiliikuntaa tulee paljon jo työmatkalla kun kuljen fillarilla duuniin, mutta olen kieltämättä perso herkuille ja annoskoot ovat karanneet käsistä. Kesällä on tullut lisäksi tissutettua turhan paljon, se myönnetään. Taidan olla myös aika mukavuudenhaluinen. Kukapa ei olisi. Mutta selitykset sikseen. Synni

Wanhat postaukset ja häpeä epäonnistumisesta.

Myönnetään, en ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Viimeinen lässähtänyt laihdutuskuuri (en pidä tuosta sanasta.) loppui kuin kuuluisa kanan lento ja luovutin totaalisesti. Ja niin loppui myös kirjoitusinto. Olkoon koko paska, en halunnut enää nähdään vanhoja postauksia enkä nähdä omaa saamattomuuttani. Hävetti ja hävettää edelleen; ei tosin enää niin paljon sillä palautin postaukset julkisiksi. Ne ovat kuitenkin osia matkasta, niitä joista on opittu. "Ei näin."- voisi olla se oppi. Kauhealla tohinalla projekti alkuun ja sitten ei jaksakaan kun motivaatiota ei enään ole. Kun innostus loppui, loppui kaikki. En ajatellut että miten jatkumo saadaan pysymään myös silloin kun ei tunnu motivoituneelta ja kaikkivoipalta. Vastaus on, rutiineilla ja pienillä muutoksilla kerrallaan jotta ne pysyvät helposti myös silloin kun kaikki on perseestä. Aina ei voi olla ihan hirveä draivi päällä, se että sitä ei ole, on ihan inhimillistä eikä siinä ole mitään hävettävää. Tässä sitä ollaan.