Siirry pääsisältöön

Viikko yksi, päivä neljä. Ensimmäinen dieettikiukutus.

Neljättä päivää Superdieetillä viedään! 

Tänään, täytyy myöntää, tuli ensimmäinen kiukutus kun tuijotin miehen voileipiä samalla kun itse paistetun wokkia. Nälkä on kumma juttu, se aiheuttaa kummasti annoskateutta.

Ei auttanut kuin paistaa wokit ja tyytyä tuskaan. Onneksi kuitenkin kiukku laantui nopeasti kun purin keskittyneesti syömään oman annokseni enkä vilkuillut puolison voileipiä.

Sen jälkeen lähdimme kauppaan ja siellä sai mennä ilman että mikään olisi aiheutunut suurempaa kuolan valumista. Ostoskoriin päätyi kilotolkulla maitorahkaa, kanaa, kasviksia, salaattitarpeet, öljyä ja isännälle eväät viikonloppuun ja ensi viikolle vähän vapaammin. 

Ilta on mennyt mealpreppaillessa riisiä ja kanaa. Näillä kokkailuilla pitäisi selviytyä seuraavat kaksi päivää. Huom. Näihin tulee vielä reilusti kasviksia kaveriksi. Ja kanaa. Ihan ei näin vähällä selviä...


Työpäivän ajan sujui oikein mallikkaasti, ei ongelmia.

Päivän yllätys tuli siinä kohti kun kiskoin komean kelin takia pitkästä aikaa farkut jalkaan: ne kiristivät reisistä. Siitä huolimatta että tällä hetkellä olen 2,3 kg kevyempi kuin silloin kun viimeksi ko. housuja päälleni virittelin. Tulin siihen lopputulokseen että näköjään kroppa vastaa jumppaan todella nopeasti. Minulla kun on kuntosali tausta ja kyllähän keho muistaa! Muuten ihan kiva, mutta ajatuksenani oli kuitenkin että mahtuisin muun muassa edellä mainittuihin farkkuihin paremmin.

No. Uskotaan siihen mitä ollaan tekemässä, eiköhän sekin päivä vielä tule että rasvaa on häipynyt niin paljon ettei enää byysat kiristele. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Loman päätteeksi puntarille ja miten aloitan elämäntapamuutokseni?

En edes muista koska viimeksi olen käynyt vaa'alla. Tänään kuitenkin sain itseni sille houkuteltua ja voihan sen arvata että tulos ei nyt varsinaisesti mieltä ylentänyt, mutta ei nyt yllättänytkään. Paino ei itselleni ole niin tärkeä tavoite, enemmän olen innostunut siitä miten paljon paremmin voi ja jaksaa kun on vähän vähemmän ylimääräistä massaa ympärillä. Jo ihan niinkin yksinkertainen ja essentiaali asia kun hengittäminen on helpompaa. Puhumattakaan siitä että pitäisi liikkua reippaasti ja happea olisi hyvä saada keuhkojen täydeltä. Lihominen on pirullista, sitä pikkuhiljaa sopeutuu siihen että on pikkuisen pullukka. Niin kauan kun vaatteet, jopa ne löysimmätkin mahtuvat päälle ilman että olo on kuin kinkkurullalla, asian voi vielä sivuuttaa jotenkin. Tai kieltää, taputella, uskotella itselleen että äkkiäkös pari kiloa saa pois. Ja sitten sujuvasti unohtaa koko jutun ja jatkaa samaan malliin kunnes huomaa että vaatteet eivät kertakaikkiaan mahdu päälle.  Isoin juttu on se että

Minäkö vyötärölihava?

Olen kesälomalla. Ollut jo kolmisen viikkoa ja tänään todettuani etten saanut ahdettua vaellushousuja (edes niitä isoimpia) päälleni, aloin etsiä uusia. Löysikin kivoja malleja Luhdalta ja aprikoidessani kokoa päädyin mittaamaan vyötärön ympärysmittani.  Pyhä Jysäys ja Turusen pyssyt, 90cm! En olisi uskonut että tässä on käynyt näin että olen virallisesti, perkele, vyötärölihava. Miten hitossa tuo on noin paisunut? Hormonit? Alkoholi? Herkuttelu? Annoskoot? Väärä annostus ja ajoitus? Liian vähäinen liikunta? Vai kaikki yhdessä? Oli miten oli, nyt ollaan siinä pisteessä että on pakko alkaa tekemään asialle jotain jo ihan terveydenkin kannalta. Damn. Olen periaatteessa suht aktiivinen, arkiliikuntaa tulee paljon jo työmatkalla kun kuljen fillarilla duuniin, mutta olen kieltämättä perso herkuille ja annoskoot ovat karanneet käsistä. Kesällä on tullut lisäksi tissutettua turhan paljon, se myönnetään. Taidan olla myös aika mukavuudenhaluinen. Kukapa ei olisi. Mutta selitykset sikseen. Synni

Wanhat postaukset ja häpeä epäonnistumisesta.

Myönnetään, en ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Viimeinen lässähtänyt laihdutuskuuri (en pidä tuosta sanasta.) loppui kuin kuuluisa kanan lento ja luovutin totaalisesti. Ja niin loppui myös kirjoitusinto. Olkoon koko paska, en halunnut enää nähdään vanhoja postauksia enkä nähdä omaa saamattomuuttani. Hävetti ja hävettää edelleen; ei tosin enää niin paljon sillä palautin postaukset julkisiksi. Ne ovat kuitenkin osia matkasta, niitä joista on opittu. "Ei näin."- voisi olla se oppi. Kauhealla tohinalla projekti alkuun ja sitten ei jaksakaan kun motivaatiota ei enään ole. Kun innostus loppui, loppui kaikki. En ajatellut että miten jatkumo saadaan pysymään myös silloin kun ei tunnu motivoituneelta ja kaikkivoipalta. Vastaus on, rutiineilla ja pienillä muutoksilla kerrallaan jotta ne pysyvät helposti myös silloin kun kaikki on perseestä. Aina ei voi olla ihan hirveä draivi päällä, se että sitä ei ole, on ihan inhimillistä eikä siinä ole mitään hävettävää. Tässä sitä ollaan.